Varmaan kaikille tuttu tunne, kun mieli tuntuu painavalta, sumun peittämältä, ja keho tuntuu jähmettyneeltä. Juuri silloin, kun kaikki tuntuu olevan hukassa, olen löytänyt apua aina yhdestä asiasta: liikunnasta.
Kun mieleni tuntuu olevan yhtä solmua, tartun lenkkikenkiini ja lähden ulos. Aluksi se voi olla vain lyhyt kävelylenkki ympäri korttelia, mutta se pieni askel voi tehdä suuren eron. Tunnen, miten kehoni alkaa virkistyä ja endorfiinien virta vapautuu. Se ei ainoastaan piristä mielialaani, vaan myös auttaa minua käsittelemään stressiä ja ahdistusta.
Kun astun luontoon, kaikki tuntuu muuttuvan. Metsän hiljaisuus ja raikas ilma tekevät ihmeitä mielelleni. Hiihtolenkki metsässä tai pyöräily rauhallisilla poluilla tarjoaa minulle tilan ajatella ja löytää selkeyttä ajatuksiini. Vähitellen sumu/ahdistus alkaa sulaa pois ja mieleni tuntuu jälleen raikkaalta. Mielikuvitus herää eloon ja alan nähdä edessäni ratkaisuja.
Mutta kun tunnen, että lihakseni ovat jännittyneet ja kehoni on kipeä, silloin tiedän, että on aika antaa itselleni lupa levätä. Lepo on tärkeää, ja välillä se on paras lääke.
Kokemuksen kautta olen oppinut kuuntelemaan omaa kehoani herkästi. Kun se kaipaa liikettä, lähden liikkeelle. Kun se tarvitsee lepoa, annan sille lepoa. Tämä tasapaino on auttanut minua löytämään voimaa ja selkeyttä niin kehooni kuin mieleeni.
Joten vaikka jokaisella meistä on omat tarpeemme ja kokemuksemme, en voi kuin kannustaa löytämään oman tien liikunnan ja levon välillä. Se voi olla pieni askel ulos ovesta tai hetki hiljaisuudessa luonnossa. Mutta tiedän, että ihmeitä tapahtuu, kun vaan lähtee liikkeeseen.
Lisää kommentti
Kommentit